Annan tunteita ja ajatuksia työskentelystä omien karjalaisten ja kolttasaamelaisten juurten rajapinnalla

 Tiõrv! Terveh! 

Terveisiä täältä niin sanotusti sorvin ääreltä. Olen vihdoinkin aloittanut oman ensimmäisen apurahatyöskentelykauteni tässä hankkeessa! Aikaisemmin olen työskennellyt kuukauden pienissä osissa, kun valmistauduimme ja harjoittelimme Karjalasta kolttien maille- konsertteihin ja kokosimme niiden ohjelmiston. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa itsenäistä työskentelyä hankkeen parissa, ja ajattelin avata teille tuntojani näin ensimmäisten puolentoista viikon jälkeen. 

Pääsääntöisesti työskentelen kokoaikaisena koltansaamen kielityöntekijänä, mutta otan tuosta työstä apurahavapaita kuukausia aina sopivissa kohdissa ja silloin keskityn tähän taiteelliseen työhön. Vaikka tuo pääsääntöinen työnikin on tietysti haastavaa, niin jännä on ollut huomata, että tavallaan se ei ole mitään verrattuna tähän apurahatyöskentelyyn. Apurahatyöskentely on toki vapaampaa, eikä niin tiettyyn työtuntimäärään sidottua, mutta se on vain osa totuutta. Olen jo nyt tosi väsynyt siihen, miten intensiivisesti olen etenkin viimeiset pari päivää koittanut perehtyä omiin äidin puolen karjalaisiin sukujuuriini ja samalla tutkia erilaisia arkistotietokantoja ja katsoa, josko sieltä löytyisi jotain sellaista, joka olisi tallennettu joltain minun sukulaiselta. En aivan edes ymmärrä, miksi tämä on näin raskasta ja miksi teen siitä itselleni niin raskasta! 

Kyse on niin henkilökohtaisesta asiasta, kuin omat juuret ja oma suku, oma identiteetti. Tunnen oikein hyvin omat kolttasaamelaiset juureni ja minulla on siltä puolelta vahva identiteetti ja tiedän tarkalleen, mihin kuulun. On jopa hämmentävää huomata, miten täysin erilainen on suhteeni karjalaisiin juuriini. Tuntuu, että en tiedä mitään! Ja sitä toteamusta seuraa aika vahva syyllistyminen. Miksi en tiedä? Miksi en tiedä, mihin sukuihin kuulun ja miksi en osaa ollenkaan ukkini äidinkieltä, josta en ole edes varma, miksi sitä pitäisi kutsua - suvikarjalaksi, eteläkarjalaksi, varsinaiskarjalaksi? Haparoin jo ihan perusasioissa. Sen tiedän, että eri ihmiset ovat hyvinkin eri mieltä siitä, miksi tuota kieltä kuuluisi kutsua, joten en sitten tiedä yhtään, mitä nimeä itse käyttäisin. 

Olen oppinut muun muassa, että ukkini äiti oli omaa sukua Vornanen, ja hän oli kotoisin Korpiselältä, Tolvajärveltä. Olen ymmärtänyt, että Vornasilta on kerätty paljon musiikkimateriaalia ja he ovat oikea laulajasuku. En vaan tiedä, kuinka iso suku on kyseessä, ja onko ne minun Vornasen sukulaiset laulaneet ja/tai itkeneet äänellä ja/tai loitsineet. Enkä tiedä edes, millaisia loitsut oikeastaan ovat, ja onko niissä melodiaa. Olen käynyt läpi sukulaisten nimiä, ja tällä hetkellä vilisee päässä erilaisia sukunimiä ja paikannimiä ja sukulinjoja, ja ne on kuin solmuun menneenä lankakeränä minun päässä. Ja jollain hyvin oudolla tavalla olen kasannut itselleni paineita siitä, että pitäisi löytyä jotain materiaalia omilta sukulaisilta, vaikka tämähän on ihan kohtuuton odotus ja toive. Minusta tuntuu, että jos löytyisi suoraan omasta suvusta musiikkia, niin sitä ainakin saisin käyttää ja laulaa. Vaikka kai minä saan laulaa muutakin perinnemusiikkia, ja tietysti se oma perinne voi löytyä myös muilta suvuilta tallennettuina, ja kuka sen määrittää, mitä saan ja mitä en saa tehdä? Siis aivan todella mietin tätä, koska en tiedä. Olen tässä aivan vieraalla maaperällä omien juurieni äärellä. Miten omituista! 

Voi sitä huonouden tunnetta, kun en tiedä mitään, ja en osaa mitään ja en ymmärrä, mitä voin tehdä ja mitä en voi tehdä. Enkä oikein tiedä täysin, mitä haluaisin tehdä. Sen toki tiedän, että haluan tuntea ne omat karjalaiset juureni paremmin vihdoinkin, ja totta kai minusta tuntuu hyvin vahvastikin, että pitäisi oppia puhumaan karjalan kieltä edes jonkin verran. Tässä elämäntilanteessa en kuitenkaan pysty eivätkä voimavarat tai aika riitä uuden kielen opiskeluun. Toivottavasti joskus myöhemmin tilanne on toinen. Haluaisin myös aivan erityisesti oppia karjalaista musiikkiperinnettä ja kokea, kuinka omalta se tuntuu, ja miten se käy yhteen kolttasaamelaisen musiikkiperinteen kanssa. Se on yksi suurimmista henkilökohtaisista tavoitteistani tässä hankkeessa. 

Nyt, kun olen purkanut turhautumistani ja hämmennystäni tähän "paperille", voin vetää syvään henkeä ja vähän jo hymyillä. Ja todeta lempeästi, että totta kai se on hämmentävää ja ahdistavaa kohdata omat juurensa ja se, miten ne eivät olekaan niin tutut, kuin voisi olettaa. 

Samaa hämmennystä ja ahdistusta olen kokenut opetellessani koltansaamen kieltä aikuisiällä. Kieltä, jonka olisi pitänyt olla minun äidinkieleni. Koin, että minun pitäisi maagisesti oppia kaikki todella helposti ja lausua heti täydellisesti ja osata valita oikeita sanoja ja oikeita lauserakenteita, mutta todellisuus oli todella kaukana tästä. Minullahan pitäisi olla äidinkielenä koltansaamen lisäksi myös karjalan kieli - jota en osaa edes nimittää oikein. Sivuhuomautuksena tähän kohtaan, että en usko, että on olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa sitä kieltä nimittää, jos kerran karjalaiset itse haluavat sitä eri nimityksillä kutsua - miksi se olisi väärin? Miksi pitäisi olla vain yksi absoluuttisen oikea tapa nimittää kieltä? Rakkaalla lapsellahan on monta nimeä. 

Karjalaisilta kerättyä arkistomateriaalia on tosi paljon enemmän, kuin kolttasaamelaisilta kerättyä. Tai ainakin siltä minusta vaikuttaa juuri nyt. Toki se on luonnollista, sillä karjalaisia on myös määrällisesti tosi paljon enemmän kuin kolttasaamelaisia, ollut myös esimerkiksi sata vuotta sitten. Mutta karjalaisuus on myös paljon moninaisempaa kuin kolttasaamelaisuus; on paljon enemmän alueellisia eroja, ja siksi olenkin hämmentynyt, että mikä nyt todella on sitä minun perinnettä. Kolttasaamelainen kulttuuri ja kieli on minulle todella tuttua ja omaa. Olen kasvanut ja valtaosan elämästäni asunut sen keskellä, ihan koltta-alueen rajalla - ja nykyisin siis koltta-alueen sisällä. Vaikka en koltansaamea saanut oppia ihan lapsesta saakka, niin olen sitä aina kuullut, esimerkiksi omalta isältäni. Karjalaisesta kulttuurista olen fyysisesti asunut hyvin paljon kauempana, ja siksi on varmasti ihan luonnollistakin, että se ei ole tullut yhtä tutuksi. Annan itselleni nyt julkisesti luvan olla siitä vähän surullinenkin. Ja teen tässä ja nyt päätöksen, että se riittää, että löydän musiikki- tai muuta materiaalia oman sukuni alueilta. Kyllä sieltä jotain löytyy, ja ne laulut on todennäköisesti olleet hyvin tuttuja juuri sille omallekin suvulle.

Yhteenvetona totean, että tällaista kipuilua tämä on - niin omiin juuriin tutustuminen kuin myös ihan muusikkona tai muuna taiteilijana oleminen! Taiteilijoiden ammattitauti huijarisyndrooma elää hyvin vahvana myös minussa. Musiikkia ja taidetta tehdään omasta sielusta ja sydämestä, ja sen esiin tuominen on pelottavaa. Sitten kun vielä yrittää tehdä sitä taidetta ja musiikkia oman suvun perinteestä, niin siinä on vielä ylimääräinen epävarmuuden ja huonommuuden tunteen aspekti; Teenkö oikein? Onko tämä aitoa (ja mitä ihmettä se aito on ja kuka sen määrittää)? Onko tämä perinteistä? Kunnioitanko tekemiselläni esi-isiäni ja -äitejäni? Osaanko? Olenko tarpeeksi hyvä? 

Ja sitten kuitenkin, kyse ei ole siitä, että joku olisi hyvä, ja joku toinen ei. Olen aina sanonut, että ei ne minun kolttasaamelaiset (tai karjalaisetkaan!) esi-isät ole suorittaneet musiikkia rypyt otsissa ja miettineet, että onko minulla tarpeeksi hyvä lauluääni tai olenko tarpeeksi luova ja kekseliäs ja taitava, osaanko tanssia tai soittaa virtuoosimaisesti. Musiikki ja käsityöt ja kaikki kulttuuri on ollut ihan kaikkien perinnettä, ja jokainen on niitä tehnyt omalla tavallaan. Suorituskeskeisyys ja paineet ovat tulleet nykyajan ja kenties länsimaisen kulttuurin mukana. Uskon, että musiikki ja kaikki kulttuuri on ollut yhteisökeskeistä, ja sitä sen kuuluisi olla edelleen. 

Siksi yritän kovasti olla menemättä mukaan siihen ajatusmalliin, että pitäisi keksiä jotain uniikkia ja erityistä ja lunastaa oma taiteilijuus sillä. Mutta suorituskeskeisen yhteiskunnan keskellä on yllättävän vaikeaa vain olla ja tehdä arvostelematta, että onko tämä tuotokseni kuinka hyvä tai huono. Haluan tehdä musiikkia siksi, että se nostaa esiin tunteita ja ajatuksia ja kansanmusiikkia erityisesti myös siksi, että se toimii siltana meidän ja menneiden sukupolvien välillä. Tämä siis ihan muistutuksena itselle ja myös muille, jos tässä on tarttumapintaa jollekin muullekin. 

Jos sinulla heräsi jotain ajatuksia tai tunteita tästä kaikesta, niin saa kommentoida tai tulla yksityisesti juttelemaan tai mitä vaan, keskustelu on aina hyvin tervetullutta! 

Anna Lumikivi