Karjalaisen itkuvirsiperinteen jalanjäljissä pandemia-Suomessa
Teksti ja itkuvirret: Emmi Kuittinen
Ensimmäisenä koronakeväänä 2020 oli suurimpina tunteinani pelko ja epätietoisuus. Mikä tämä tällainen uusi maailma on? Mitä uskallan tehdä? Purin omia tunteita itkuvirsiin: syntyi Itku ystävien ikävästä, johon kutsuin muusikkoystäviäni mukaan, sekä Itku koronahuolista:
Kun koitti kesä 2020 ja tautitapausten määrä laski, ei sitä heti uskonut ja osannut hellittää. Vaikka tapasin ihmisiä kesällä jo vapautuneemmin kuin keväällä, jotenkin taudin uhka oli yhä takaraivossa. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu turhalta, sillä kesä 2020 taisi olla paras aika tähänastisessa pandemia-Suomessa.
Syksyllä 2020 aloimme opetella maskin käyttöä. Ensimmäiset karanteenit ympärillä säikäyttivät, mutta niihin alkoi tottua. Karanteeni ei tarkoittanut vielä sairastumista. En jaksanut pelätä koko ajan koronaan sairastumista, mutta jouduin perumaan kaksi keikkaa tavallisen flunssan takia ja pelkäsin, että se viimeinenkin, oma levynjulkaisukonserttini, menee jotenkin mönkään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lokakuussa 2020 konsertteja sai järjestää puolella katsojamäärällä. Silloin mietin, oliko järkeä julkaista levyä tällaiseen aikaan, mutta tämänhetkisen valossa sehän oli suorastaan loistoaikaa!
Vuodenvaihteessa 2020 - 21 olin optimisissa tunnelmissa. Rokotuksia oli tulossa ja tautimäärätkin taisi olla laskussa. Kevät koittaa ja elämä voittaa! Optimismi kuitenkin hiipui kevään ja uuden virusmuunnoksen mittaan. Ei tullutkaan rokotuksia, sitä vastoin tuli riitaa, missä järjestyksessä niitä tulisi jakaa. Muistan pöyristykseni, kun joiltain muualla Suomessa asuvilta henkilöiltä kysyttiin, pitäisikö rokotteita kohdentaa HUS-alueelle ja vastauksena oli muun muassa: ”Jonottakoon siinä missä muutkin. Jos mokataan, sitten kärsitään. Itsehän ovat sinne tuppautuneet.” Tämäkö oli meidän suomalaisten empatiakyky toisiamme kohtaan?
Taas kesän 2021 alussa mieli oli odottava ja toiveikas: tautimäärät laskussa, ensimmäinen rokote saatuna. Maskin käyttö sujui, olin jopa oppinut laulamaan sen kanssa. Kyllä me pärjätään tämän viruksen kanssa! Kun tiedot deltavariantin saapumisesta jalkapalloturistien mukana Suomeen tulivat, olin ärtynyt: miksi niiden piti pilata tämä? Sitten kuulin, että kisaturistit saivat jopa tappouhkauksia. Taas kerran olin pöyristynyt kyvystämme empatiaan, ja päätin muuttaa omaa suhtautumistani. Meillä on käsillä globaali pandemia, eikä se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika.
Uudesta tarttuvasta deltavariantista huolimatta minulla oli kesällä olo, että kyllä me osaamme elää tämän viruksen kanssa. Olin jopa itse mukana järjestämässä yhtä kesärientoa, itkuvirsiin syventynyttä Kyynelkanavat 2021 -tapahtumaa Ilomantsissa. Korona huomioitiin ennakkoilmoittautumisella, turvaväleillä ja tavallista pienemmällä yleisömäärällä.
Näitä tunnelmia vasten olin järkyttynyt ja vihainen kaikkien tapahtuma-alan ihmisten ja taiteilijoiden puolesta, kun Etelä-Suomen aluehallintovirasto asetti pääkaupunkiseudulle 12.8. 2021 uudet rajoitukset, käytännössä mahdottomat toteuttaa. Poliitikot olivat luvanneet, että alamme huomioidaan paremmin. Ja tässä tulos! Luin netistä taas kerran, kuinka kulttuurialan ihmiset kirjoittivat, että he eivät enää jaksa.
Miksi kulttuurialaan ei luoteta? Miten ihmisiltä voidaan aina yhä uudestaan viedä heidän elinkeinonsa? Eikö kulttuurialan kyykytys ikinä lopu? Ymmärrän, että joitain rajoituksia yleisömääriin yhä tarvitaan, mutta että pitäisi olla omat karsinat ja vessat 25 ihmiselle? Kuka sellaisiin pystyy?
Nyt meille sanotaan, että jaksakaa vielä pari kuukautta, lokakuussa yhteiskunta aukeaa. Minä en enää oikein usko. Tsemppimieli alkaa olla kateissa.
Olen ottanut kaksi rokotetta. Ymmärrän koronan vaarat. Mutta vielä enemmän ymmärrän elämättömän elämän vaarat. Joskus täältä neljän seinän sisältä on uskallettava maailmaan ja ihmisten ilmoille. Minä voin pitää maskia ja lutrata käsidesiä, älkää ajako koko kulttuurialaa alas.
Koska en muuta osaa, kirjoitin myötätuntoitkun kulttuurialalle.
Kommentit
Lähetä kommentti